Voinko soittaa nopeasti?

Kun kollega kirjoittaa Slackissa “voinko soittaa nopeasti”, tiedän jo, mitä seuraa.

Ensin monologi: useampi minuutti monitahoista selitystä hädin tuskin henkeä vetäen. Sitten vartin kysymys-vastaus-pallottelu, jonka jälkeen minulla on alustava kuva siitä, mistä on kyse. Lopuksi tunti vanhojen viestien ja dokumenttien kaivelua.

Aikaa tähän kuluu helposti pari tuntia, ja henkisiä voimavaroja se vie kutakuinkin työpäivän verran.

Ja mistä tässä on kyse? Noh, milloin mistäkin, mutta yhdistävä tekijä on tämä: kollegani on ulkoistanut ajatustyönsä minulle.

”Nopean puhelun” ongelma

Nopean puhelun tarkoitus (soittajalle) on saada oksennettua tietoa ulos ja toivoa, että se sillä selkenee. Mutta kuten elämässä muutenkin, asiat eivät selkene itsestään.

Asia selkenee nimenomaan sillä, että Joku™ istuu hiljaa itsekseen, etsii materiaalit, perehtyy niihin, jäsentää asiat ja kirjoittaa tiivistelmän. Puhelu toimi kyllä triggerinä, mutta se ei auttanut itse työssä mitenkään. Sen lisäksi se keskeytti sen, mitä tuo joku oli tekemässä.

Paul Graham twiittasi äskettäin, että hän uskoo meidän siirtyneen aikaan, jossa lukemattomuudesta ja kirjoittamattomuudesta on tulossa uusi tupakointi: laajalle levinnyt tapa, joka tuntuu mukavalta ja vaivattomalta, mutta jonka haitallisuuteen havahdumme vasta vuosien tai vuosikymmenten jälkeen.

Annahan kun säästän sinulta nämä vuosikymmenet:

Kirjoittaminen on ajattelua

Jokainen aikuinen tietää, että ennen kuin avaa suunsa, on hyvä edes pikaisesti pohtia, mitä on sanomassa. Jos on sanomassa jotain vähääkään vaikeaselkoista, on hyvä pysähtyä jäsentelemään asia ensin itselleen; näin antaa paitsi vastapuolelle paremmat mahdollisuudet ymmärtää asia, myös verrattomasti fiksumman kuvan itsestään!

Monimutkaisen asian karkeakin luonnostelu pakottaa sinut käymään asian läpi vaihe vaiheelta: mitä siis on tapahtunut? Miksi sillä on merkitystä? Mihin me pyrimme, ja miten me sinne pääsemme?

Hiukan vanhemmat lukijat muistavat, että ennen digisanakirjoja unohtuneita vieraskielisiä sanoja etsittiin sanakirjoista. Häkellyttävän usein sana muistui mieleen ennen kuin sen ehti löytää sanakirjasta, ja sen jälkeen sanan muisti entistä paremmin: olit pakottanut aivosi työskentelemään sanaa muistista etsiessä.

Kirjoittaminen tekee samaa: se pakottaa meidät pysähtymään asian äärelle. Pakottaa kirjoittamaan uuvuttavan hitaasti, mikä puolestaan pakottaa aidosti pohtimaan asiaa.

Kaiken tämän jälkeen alkuperäinen ongelma saattaa olla jo selvinnyt. Ja jos ei olekaan, ymmärrät sen merkittävästi paremmin ja kuulostat puhelimessa ammattilaiselta, et hätääntyneeltä ja loppuunpalaneelta puhelinmyyjältä.

Mutta tekoäly?

Onko millään tällä väliä tekoälyaikana? Eikö tekoäly ajattele puolestamme, jäsentele ja järjestä, etsi tietoa?

Kyllä, ja sitä suuremmalla syyllä on naurettavaa, että aiot pikaisesti soittaa ja hengittää hätääsi luuriin. Asioihin perehtyminen, materiaalin kasaaminen ja asioiden jäsentely on tehty helpommaksi kuin koskaan ihmiskunnan historiassa, ja sinä et aio tehdä edes sitä? Pliis.

Ajatteluaan ei toki tule ulkoistaa tekoälylle siinä missä ei kollegallekaan. Tekoäly auttaa, mutta se ei tee työtä puolestasi, koska todellinen työ on asian ymmärtäminen. Kun olet ymmärtänyt asian, tekoäly voi tarkistaa faktoja, etsiä lisätietoja ja viimeistellä ulosannin. Tämä on sitten helppo lähettää kollegalle. Mikäli puhelua enää tarvitaan, on se helppo käydä tekemäsi tekstin pohjalta.

Eli voinko siis soittaa nopeasti?

Toki. Pidä kuitenkin mielessä, että jokaisen nopean puhelun takana on iso kasa ajatustyötä. Jonkun se on joka tapauksessa tehtävä. Kysymys on vain siitä, kenen.

Tee se siis itse ennen kuin soitat. Kirjoita ongelma auki, vaikka kömpelösti ja ranskalaisin viivoin. Hio sitä tekoälyn kanssa, jos haluat, ja liitä se Slackiin “voinko soittaa nopeasti” -kysymyksen perään.

Usein huomaat kuitenkin jo kirjoittaessasi, ettei puhelua tarvita lainkaan. Se ei haittaa. Olet säästänyt meidän molempien aikaa.